Iltalenkit ovat yksi maailman virkistävimmistä asioista. Iltalenkkien suhteen käyn kuitenkin pääni sisällä hurjaa ristiriitaa: en iltaisin oikein enää saa sohvannurkasta itseäni liikkelle, vaikka tiedänkin, että lenkin jälkeen fiilis on tuplasti parempi kuin ennen lenkille lähtöä. Koira toki saa meidät molemmat hyvin liikkumaan, ja eilen lähdimmekin kaikki kolme yhdessä nauttimaan lämpöisestä ilta-auringosta.
Olimme siis koulukavereita, nykyisin tosin myös työkavereita, ja tapasimme ammattikorkeakoulun ensimmäisellä luokalla. Vierusluokan Matti oli se hölösuu, joka oli koko ajan äänessä. Kyllä te tiedätte, se tyyppi amerikkalaisissa leffoissa, joka naurattaa naisia ja hauskuuttaa muita jutuillaan. No ei mennyt kauaakaan, kun se jo ekan luokan keväällä rupesi muakin naurattamaan, mutta mä pysyin viilipyttynä. Ei kiinnosta ei.
Eipä :D Lähes kahden vuoden (kyllä vain, kyseessä on sitkeä sissi, mutta puolustaudun sillä, että en oikein edes tajunnut sen olevan kiinnostunut ensimmäisenä vuonna) jälkeen se oli kuitenkin siinä. Arvatkaapa vaan paljonko olen saanut kuulla tästä pitkäjänteisestä iskuyrityksestä, joka vaati kuulemma aikamoista kärsivällisyyttä. Voi anteeks, Masa. Mä nyt olin vähän hitaasti lämpiävä. Kaksi ja puoli vuotta seukkailua takana, siitä puolitoista vuotta ollaan jo asuttu saman katon alla. Tiedetään, oon nyt tosi tylsä, kun en pureudu tässä tarinassa pintaa syvemmälle, mutta loppu viimeksi kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään jännitysnäytelmä.. ;) Saitteko tästä nyt yhtään romanttisia fiiliksiä?! :D
