Tuossa ylläolevassa kuvassa kiteytyy jälleen yksi lapsuuden unelmistani. Muistan katselleeni televisiosta 90-luvun alussa Tenavatähti-kilpailuja, jotka järjestettiin Tampere-talossa ja suunnitelleeni, että vielä joskus minäkin haluan tuolle lavalle esiintymään. Noh, Tenavatähti-kilpailut jäivät haaveeksi, mutta pääsinpä sentään reilun 20 vuoden odotuksen jälkeen seisomaan tuolle samaiselle lavalle. Ja tiedättekö mitä? Olin todella onnellinen siitä, että katsomossa ei ollut ketään. Mistä ihmeessä artistit ja esiintyjät keräävät sen rohkeuden esiintyä täpötäysille saleille?
Paljasjalkaiselle tamperelaiselle kutsu päästä tutustumaan Tampere-talon kulisseihin, oli suuri ilo ja kunnia. Viestintäpuoli oli huomannut, että olemme Iinan kanssa vierailleet Tampere-talossa aiemmin muun muassa tuiskutuksen merkeissä, joten tällä kertaa Tampere-talo päätti tarjota meille mahdollisuuden hyvin toisenlaiseen, ainutlaatuiseen kokemukseen. Pääsimme nimittäin elämämme ensimmäistä kertaa oopperaan.
Kuultuani tästä mahdollisuudesta ensireaktioni oli tietenkin innostunut, mutta samalla myös hieman jännittynyt. Googlettelin etukäteen sitä, kuinka oopperaan tulisi pukeutua ja kuinka pysyisin tarinan perässä, kun esityskieli olisi italia. Huoleni osoittautuivat turhiksi. Oopperaan saa tulla juuri sellaisena kuin on, eikä italiantaitojakaan tarvita, kun tekstitystä pystyy seuraamaan suomeksi.
Ennen tuota varsinaista oopperaa, pääsimme kuitenkin hurjan mielenkiintoiselle kierrokselle oopperan kulisseihin. Sitä harvoin tulee edes ajatelleeksi esityksiä katsoessaan, kuinka monta ihmistä, alan ammattilaista ja monitaituria tarvitaankaan siihen, että me saamme kokea uskomattomia, upeita esityksiä. Kiersimme niin lavalla kuin orkesterimontussakin, tapasimme Kohtalon voima-oopperan supertähdet, sopraano Johanna Rusasen ja tenori Mika Pohjosen, ääniään availevan kuoron, joka oli kooltaan 80 henkeä ja pääsimme näkemään mitä kulissien takana tapahtuu.
Mielenkiintoiseksi nähtävyydeksi osoittautui muun muassa seinä, jonne lavalla esiintyneet artistit olivat jättäneet nimikirjoituksensa. Seinää tutkaillessani tajusin vasta itsekin, kuinka paljon olenkaan Tampere-talon penkkejä kuluttanut. Bongasin seinältä esimerkiksi Sami Hedbergin nimmarin, juurikin siltä samaiselta keikalta, jolla pääsin hänen kanssaan yhteiskuvaan! Tästä lavalle ovat kävelleet niin Cheek kuin Tuiskukin, samalla, kun minä olen katsomossa innokkaana odottanut keikan alkua.
Mutta miltä maistuikaan tuo vahva ja vaikuttava Giuseppe Verdin teos oopperan ensikertalaisille? Istuin penkkiin ilman odotuksia, ja jo ensimmäisen näytöksen jälkeen ymmärsin, miksi niin moni rakastaa oopperaa. Lavalla näkemäni poikkesi täysin aiemmista esityksistä, joissa olen ollut; se oli voimakasta ja perustui huikeiden tähtien tulkintoihin, unohtamatta kapellimestari Santtu-Matias Rouvalin taidonnäytteitä. Alvaron ja Leonoran rakkaustarina kohtasi jo heti alkumetreillä traagisia käänteitä, eikä lavalta puuttunut draamaa tai väkevyyttä.
Ooppera oli hyvin intensiivinen ja väliaika toikin erinomaisen hengähdystauon koota ajatukset kasaan ensimmäisten näytösten jälkeen. Huomasin kuinka oopperaa tuli seurattua kaikki aistit valppaina ja ikään kuin hieman varpaillaan. Odottavainen mieli säilyi läpi koko esityksen ajan ja kolmen ja puolen tunnin jälkeen sitä ymmärsi kuinka hienon kokemuksen pääsimmekään näkemään. Myönnän, että ensikertalaiselle näin vahva ja vakava ooppera saattoi jopa alkuun tuntua hieman liiankin työläältä käsitellä, mutta jälkikäteen ei mieleeni noussut kuin positiivisia adjektiiveja. Unohtumaton, taidokas ja visuaalinen.
Kari Heiskasen ohjaamaa Kohtalon voima-oopperaa esitetään Tampere-talossa vielä kolmen esityksen verran 20.2., 24.2. ja 27.2. Voi kuinka toivonkaan, että innostuisitte hankkimaan lipun tätä elämystä varten. Ja ehei, et tarvitse iltapukua.
My first time in opera. The experience was unforgettable.