En muista koska viimeksi olisin lukenut kirjan alle vuorokaudessa. Aloitin kirjan lukemisen maanantai-iltana ja luin sen viimeiset sivut tiistaiaamuna. En vaan yksinkertaisesti malttanut laskea sitä käsistäni. Tämä kirja ansaitsi siis ehdottomasti oman Perjantaipokkari-postauksensa, vaikka vasta viime viikolla hehkutin teille lukemaani Brooklynia.
Vaikka ahmaisinkin Emma Donoghuen Huoneen kerralla kitusiini, en tiedä oliko kirja hyvä. Ahdistava se oli ainakin, mutta tarina oli kirjoitettu niin taidokkaasti, että se piti mukanaan alusta loppuun asti. Äiti, poika ja huone. Muuta ei tarvittu. Kaiken kaikkiaan tarina on todella traaginen. Äitiä ja poikaa pidetään vankina huoneessa, tarkemmin sanottuna vankikopiksi muunnellussa pihavajassa, jonka ulkopuolella pieni 5-vuotias poika ei ikinä ole ollut. Poika pitää huonetta kotinaan ja toimii kirjassa todella koskettavana kertojana.
Brie Larson voitti juuri muutama päivä sitten roolistaan pojan äitinä Oscarin, ja mietinkin juuri kuumeisesti haluanko edes nähdä tuota elokuvaa. Kuten sanoin, kirja oli melkoinen lukuelämys, mutta aiheeltaan niin ahdistava, että luin sitä moneen otteeseen pala kurkussa. Jos kirjan fiiliksiä on saatu tallennettua valkokankaalle edes puoliksi yhtä voimakkaasti kuin millaisia ne kirjassa ovat, voi elokuvaelämys olla melko raskas.
Vaikka kirja ei perustunutkaan tositapahtumiin, en voinut olla ajattelematta, että se voisi olla totta. Hämmentävä lukukokemus, mutta en missään nimessä voi olla suosittelematta kirjaa muillekin lukutoukille.
I can’t remember when I have read a book this fast. Emma Donoghue’s Room was quite something. It is a horrible story written so amazingly, that one must call it a page-turner. Have you already seen the movie?
