En todellakaan tiedä mikä minuun on mennyt. Heräilen aikaisin aamusta katselemaan hiihtoa televisiosta, tirautan pari kyyneltä, kun suomalainen hiihtäjä saa lumitiikerimaskotin  onnittelujen kera ja suren kaikista eniten tässä pitkittyneessä flunssassani sitä, että en pääse hiihtämään. Tämä ei ole normaalia! Minähän inhoan hiihtoa!

Inhosin hiihtoa jo koulussa. En voinut sietää sitä. En ollut kovin urheilullinen ja vaikka yritin hiihtopäivinä parhaani, ei hiihdosta tullut koskaan suosikkilajini. Onkin suorastaan uskomatonta, että tänäkin talvena olen kuitenkin hiihtänyt hymy huulilla sitä samaa lenkkiä, jota kouluaikoinakin hiihdin. Kun saa rauhassa hiihdellä omaa tahtiaan, ihastella välillä vaikka maisemia ja hengitellä syvään raikasta talvi-ilmaa, ei tästä enää tapa urheilla parane. Se on suorastaan ihanaa.

Sain vanhemmiltani joululahjaksi nämä erinomaiset sukset, joilla hiihtely sujuu kuin tanssi. Sukset eivät vaadi erityistä huoltoa ja ne soveltuvat täydellisesti omaan käyttööni. Vinkiksi muuten muillekin hiihdosta innostuneille tamperelaisille, että Messukylässä sijaitsevilta Pyörätaikureilta löytyy myös käytettyjä suksia jos pelkäät, että innostus vaikka hyytyykin nopeasti eikä suksiin halua käyttää hurjasti rahaa. Omien monojeni pohjaan on joku Aleksi kirjoittanut oman nimensä, mutta monojen kunnosta päätellen Aleksi ei ole kovin montaa kertaa niitä jalkaansa laittanut.

Eilen ei Eppukaan uskaltanut katsoa kuin silmät kiinni Iivon hiihtoa, nyt sen sijaan kannustetaan Kerttua ja Kristaa huippusuorituksiin – ja peukut pystyyn, että hiihtokelejä riittää vielä ensi viikollekin! 

Ps. Katsokaa kuinka ihanan hiihtokaulurin äitini minulle teki! <3

*Pusero saatu/ HH.