Kaipa tuo päivän asu olisi voinut katastrofaalisempikin olla. Kovin rennolla asustuksella lähdin loppuviimeksi liikenteeseen. Ja mikä saa naisen laittamaan vielä pidennyksetkin päähän, kun muutenkin on tulipalokiire? Ehkä se oli vain epätoivoinen pelastautumisyritys tehdä tästä aamusta edes hieman inhimillisemmän näköinen (hihii, oli ihan pakko laittaa tuollainen harmaatukkakuvakin tuohon alas vielä, valo todellakin saa tukan, tai siis tässä tapauksessa pidennykset, välillä harmaaksi ;).
Olisiko kellään muuten vinkkejä, miten saa kestoväriläikän upouusista farkuista irti? Todennäköisesti ei millään, ja ajattelinkin ottaa raastinraudan käsiin, ja tuunata pöksyt uuteen kuosiin.
Eilen illalla vetäydyin peiton alle jo aikaisin ja sainkin uusimman lukukokemukseni päätökseen. Jos puhun nyt ihan totta, enkä lainkaan ajattele sitä tosiasiaa, että kyseistä teosta on myyty miljoonia kappaleita tai sitä, että Gilbert on saanut kriitikot polvilleen, minun on pakko myöntää, että meinasin aluksi heittää kirjalla vesilintua. Ensimmäiset kymmenen sivua rämmin väkisin läpi ajatuksella ”tää ei kyllä oo mun juttu”, ja seuraavan kerran muistankin löytäneeni itseni sivulta 250.
Kirjaa voisi kuvailla hyvin hengelliseksi ja tyyneksi. Kirjassa keskitytään noin kolmekymppisen naisen itsensäetsimisretkeen Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa, jonka matkan varrella hän tutustuu uusin ihmisiin, kulttuureihin, ruokalajeihin ja tietysti, itseensä. En vieläkään osaa arvioida kirjaa millään arvoasteikolla. Luin sen, ja pidin siitä. Lukisinko teoksen uudestaan? Tuskinpa, oli se sen verran raskaslukuinen. En myöskään ole varma haluaisinko tapittaa saman retken leffassa valkokankaalta, kun olen kuitenkin luonut jo omat mielikuvani kirjan henkilöistä ja tapahtumista. En myöskään osaa suositella kirjaa erityisesti kenellekään, en suosittelisi sitä välttämättä edes itselleni.
Jostain kumman syystä nostan Eat Pray Love-teoksen silti lukemieni teosten kärkikaartiin.