KOIRAMAISET JOULUTERKUT

CURIOUSER & CURIOUSER | lifestyle

Iloista joulua rakkaat virtuaaliset ystäväiseni –
olen kuullut huhuja, että kaipaatte koiramaista materiaalia blogini puolelle vähintään yhtä paljon kuin minäkin, tässä siis terveiset siskonpojilta, Igor & Uljas toivottavat kaikille lempeää joulua!

Voikaa hyvin, halikaa rakkaitanne, herkutelkaa ja nauttikaa. <3


Posted in lifestyle | Tagged , , | 6 Replies

”NO JOKO TEILLE PIAN TULEE TOINEN KOIRA?”

CURIOUSER & CURIOUSER | lifestyle

Koska kysymys leijailee ilmassa usein niin täällä sosiaalisessa mediassa kuin läheistemmekin keskuudessa, päätin nostaa kissan pöydälle. Tai siis tässä tapauksessa koiran. Onko Epulle tulossa seuraajaa vai jatkammeko koiratonta elämäämme?

Eppu oli melkoinen persoona. Tyyppi, joka valloitti sydämiä tupsukorvillaan, sai minut välillä huolesta sekaisin ja nappisilmillään sai raavaat miehetkin heltymään. Tuosta pienestä otuksesta pidettiin niin hyvää huolta. Kiireinen arki rytmitettiin täysin Epun (= ja koiranvientien) mukaiseksi. Kannoimme koirasta vastuun ja pidimme huolen siitä, että Epun ei esimerkiksi enää työpäivien jälkeen tarvinnut juurikaan olla yksin. Tämä vaati järjestelyjä, joita teimme kuitenkin mielellämme. Olihan Eppu meille aivan valtavan tärkeä ystävä.

Olimme ehtineet Matin kanssa seurustella vasta puolen vuoden ajan, kun muutimme virallisesti yhteen ja nopeasti teimme myös päätöksen koiran hankkimisesta. Täydellinen jäsen perheeseemme löytyi nopeasti. Eppu oli kuin tehty meidän joukkoomme. Pieni ja pippurinen höpsöliini teki duosta trion ja nautimme koiraperheen elämästä kovasti. Eppu oli tyyppi, joka oli helppo viedä hoitoon, kovin sopeutuvainen ja lempeä. Sylikoira tai lellikki se ei kuitenkaan ollut. Harvoin Eppu kaipasi rapsuttelua tai kiipesi syliin, se nautti leikkimisestä ja seurasi tarkkaavaisesti elämäämme. Ruuanlaiton vahtaaminen oli sen lempipuuhaa. Eppu osasi heittää yläfemmat tupsukorvat heiluen käskystä ”Ilves!” ja toisinaan se valitsi herkkupalaksi mieluummin palan porkkanaa kuin lauantaimakkaraa. Omanlaisensa otus kerta kaikkiaan. Muistan jo muutamia vuosia sitten alkaneeni murehtia sitä aikaa, kun Eppua ei olekaan. Voi kuinka outoa sellainen elämä olisikaan.

Ja sitä se todella on ollut viimeisen yhdeksän kuukauden ajan. Outoa. Töistä voi marssia suoraan ruokakauppaan ajattelematta sitä, että pitäisi kiiruhtaa koiraa viemään. Olohuoneen pöydälle voi unohtaa suklaakulhon, ilman vaaraa siitä, että koira pääsisi siihen käsiksi. Reissuille voi lähteä ex tempore, kun koiralle ei tarvitse löytää hoitopaikkaa. Paljon hyviä puolia, mutta vaakakupin toisessa päässä on sitten se sydäntäkalvava ikävä. Se kaipuu joka herkistää joka kerta, kun vilkaisee kirjahyllyyn kehystettyä Epun kuvaa. Tästä kaikesta kurjempaa tekee se, että olen ihminen, joka rakastaa koiria. Kaipaan elämääni koiraa, jopa niitä syksyisiä iltalenkkejä vesisateessa.  On outoa mennä tyhjään kotiin.

Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen ymmärrän kuitenkin nopeasti sen, että koiran sijasta kaipaan eritoten Eppua. Eppua, minun ensimmäistä koiraani.

Siispä vastaus onkin selvä. Ei, meille ei ole tulossa toista koiraa. Ei vielä ainakaan. Luulen, että sen tietää sitten sydämessään, kun on aika toivottaa uusi karvaturri tervetulleeksi taloon. Joku jo ehtikin kysyä olenko tänä vuonna jatkanut perinnettä hankkia vuosikoristeen Disneystoresta jouluksi. Tottahan toki perinne jatkuu, ja tämän vuoden koriste on oikeutetusti pienen pieni haamukoira Zero. Zero muistuttanee tulevinakin jouluina siitä, kuka porukasta puuttuu.


Posted in lifestyle | Tagged | 10 Replies

TYHJÄ TUOLI

Keinuttelin viikonloppuna Matin kotitalon tuvassa ja katselin ulos ikkunasta syksyistä maisemaa. Ikkunan edessä on myös nojatuoli, sellainen hurjan mukava ja korkeaselkäinen tuoli, jonka päällä on usein viltti. Niin monen sadonkorjuun aikana tämä maajussin morsian on katsellut ulos tuosta samasta ikkunasta tuossa samaisessa keinutuolissa keinuen. Seuranaan pörröinen ystävä, joka piti vahtipaikkaansa juurikin tuossa samaisessa nojatuolissa, jolla ei nyt istunut kukaan. Pienikin ulkoa kantautuva ääni sai tuon rakkaan vahdin ponkaisemaan kahdelle jalalle tuolin selkänojaa vasten, jotta se huomaisi heti, jos isäntä palaisikin kotiin peltotöistä tai saati jos taloa kohti marssisikin kutsumattomia vieraita. Niille se kertoisi äänekkäästi, mutta häntä heiluen, olevansa paikalla.

Viime viikonloppuna tuo tuoli oli kuitenkin tyhjä. Sen vieressä, lipaston päällä, oli vain kuva muistuttamassa tuosta rakkaasta ystävästä. Kuvassa Eppu istuu lempipaikallaan, ikkunan edessä olevassa nojatuolissa. Ensimmäinen sadonkorjuu maalla ilman Eppua.

Eppu olisi täyttänyt eilen 9 vuotta. Jaoin pienen videopätkän syntymäpäivän kunniaksi Epusta Instagramin puolella, ja sain aivan valtavan paljon viestejä teiltä, jotka olette menettäneet joko hetki sitten tai jo jokin aika sitten lemmikkinne. Tuntuukin siltä, että tämä kipeä asia yhdistää saman kokeneita. En osannut lohduttaa kuin sanomalla, että suru kyllä helpottaa ja kyyneleetkin kuivuvat, mutta menetyksen käsittelemiselle on annettava aikaa.

Lopulta huomaat jo katselevasi ystäväsi kuvaa lipaston päällä hymy huulillasi.


Tagged | 6 Replies