Viime viikolla vietettiin virallista Euroopan Elvytyspäivää. Kuittasitko uutisen olankohautuksella? Ehkäpä se innostikin sinua kertaamaan elvytystaitojasi? Minut tuo uutinen sai muistelemaan menneitä. Haluan jakaa kanssanne tarinan vuosien takaa.
Olen joutunut tilanteeseen, jossa elvytystaitoni joutuivat koetukselle. Yhtäkkiä ja yllättäen. Olen monesti jälkikäteen miettinyt, kuinka pelottava tilanne olisikaan ollut jos olisin vain odottanut toimettomana ambulanssia enkä olisi osannut tehdä mitään. Seisonut vain vieressä. Koko sen ajan, kun ambulanssi oli matkalla tapahtumapaikalle, minä nimittäin tein kaikkeni. Aivan kaikkeni. Vaikka toiminkin tilanteessa kuin robotti, tiesin, että nyt on tehtävä jotakin. Edes yritettävä auttaa. Vaikka minuutit tuntuivat valtavan pitkiltä elvyttäessäni, ne olisivat tuntuneet varmasti vielä pidemmiltä jos en olisi osannut tehdä mitään.
Tilanne oli tällä kertaa kuitenkin niin vakava, että elvyttämisestä huolimatta mitään ei enää ollut tehtävissä. Mummuni menehtyi. Kun ensihoitajat tapahtuneen jälkeen taputtivat minua olalle ja sanoivat, että ”hyvin tehty, teit tyttö kaiken minkä voit”, sain surun keskellä samalla olla myös ylpeä itsestäni. Vaikka oli tullut mummun aika lähteä, jätti viimeinen yhteinen hetkemme minuun ikuiset jälkensä. Voitte olla varmoja siitä, että jatkossakin pidän tietoni ja taitoni elvyttämisestä ajan tasalla, vaikka kovasti toivonkin, että tositoimiin ei enää ikinä tarvitse ryhtyä. Mutta jos niin käy, en panikoi, vaan tiedän mitä tehdä.
Yllättäen. Saman päivän aamuna mummu nimittäin keitti minulle kahvia ja paistoi räiskäleitä. Yhtäkkiä.
Punaisen Ristin järjestämistä Ensiapukursseista löydät lisää infoa täältä.
